Takaisin     Takaisin etusivu

Kansanedustaja Risto Kuisma
Kuisman sukuseura ry:n sukukokouksessa
8.8.2004 klo 13.00 Mäntsälässä
(juhlapuhe)

Arvoisat Kuisman suvun jäsenet, hyvät naiset ja herrat
Olen iloinen että olen voin pitää juhlapuheen tässä Kuisman sukukokouksessa.
Omat juureni ovat Muolaassa. Kuulun Telkkälän ja Punnuksen kylien Kuismien sukuhaaraan, jonka sukuselvitys ulottuu vuonna 1688 syntyneeseen ja vuonna 1751 Muolaan Telkkälän kylässä kuolleeseen talonpoika Matti Kuismaan.
Itse olen toisen polven siirtolainen. Isä oli Viipurista ja äiti, os. Arponen, Sortavalan maalaiskunnasta. Kun vaimoni isä, appeni, on Harlusta, on lapsuudenperheeni ohella myös oma perheeni karjalainen. Myös kesämökkimme on Karjalassa, Virolahdella, jossa vain muutaman kilometrin vesimatka erottaa sen pakkoluovutetusta Karjalasta.
Omien juurien löytäminen ja ymmärtäminen auttaa ymmärtämään myös omaa itseämme. Jokainen meistä on sukupolvien kehityksen tulos. Pitkä esivanhempien ketju on muovannut geeniperintöämme ja antanut rakennusaineet oman, ainutlaatuisen ihmisyksilömme muotoutumiseen.
Lapsuuteni koti oli tavoiltaan karjalainen, vaikka elimme Savossa. Vasta myöhemmin huomasin, ettei kaikissa kodeissa eletty samalla tavoin kuin meillä kotona. Omaa kulttuuriamme pidin lapsuudessa itsestäänselvyytenä. Hieman myöhemmin se tuntui poikkeavuudelta suhteessa ympäröivään väestön tapoihin ja tottumuksiin. Silloin en osannut päätellä poikkeavuuden johtuvan karjalaisuudestamme. Ehkä vanhemmilleni ja sukulaisille oli karjalaisuus niin itsestään selvää, ettei siitä puhuttu eikä sitä lapsille selvitetty - ainoastaan elettiin opittujen karjalaisten tapojen mukaan.
Jälkikäteen ajatellen olisi varmaan ollut hyvä, jos lapsena ja nuorena olisin tiedostanut ja ymmärtänyt omat juureni. Moni ihmetystäni herättänyt asia ja poikkeavuus olisi saanut luontevan selityksen. Ehkä olisin säästynyt myös joistain ongelmista, joita poikkeavuus ympäröivästä valtaväestöstä tuottaa.
Luulen, että vastaavia kokemuksia kulttuurieroista oli monilla muillakin lapsilla, jotka sotien jälkeisinä vuosina syntyivät siirtokarjalaisiin perheisiin. Se, että tiedämme ja ymmärrämme omat suku- ja kulttuurijuuremme on tärkeää, mutta myös hyödyllistä oman itsemme kannalta.
Yli vuosikymmen sitten vuodenvaihteessa 1990-91 pidin julkisen puheen, jossa ehdotin keskustelua Karjalan palauttamisesta. Tällaista puhetta pidettiin ammattiyhdistysjohtajan suusta tulleena sopimattomana. Syynä puheen aiheeseen ei ollut pelkästään oma karjalaisuus, vaan se, että silloinen ulkopoliittinen johto "kielsi" Karjala-keskustelun. Tällainen kielto, kuten sen itse koin, ärsytti minut ottamaan asian julkisesti esille. Tuon puheen jälkeen olen eri yhteyksissä Karjalan palauttamista pohtinut ja tutkinut jatkuvasti.

Paras tilaisuus Karjalan asian edistämiseen oli silloin, kun Neuvostoliitto romahti. Siinä epävakauden tilassa muun muassa Baltian maat saivat itsenäisyyden. Silloin Suomen olisi tullut olla aktiivinen Karjalan kysymyksessä.

Tuo ehkä ainutlaatuinen tilaisuus annettiin mennä ohi. Suomessa ei uskottu Neuvostoliiton hajoamisen olevan käsillä, vaan sen jo tapahduttua haikailtiin menneen Neuvostoliiton ja sen viimeisen johtajan Gorbatshovin perään. Suomen ulkopoliittinen johtokulttuuri oli vielä kiinni vanhassa idänpolitiikassa.

Suomella on moraalisesti ja eettisesti täysi oikeus vaatia Karjala takaisin. Karjala on viety Suomelta väkivalloin sodalla. Niin pitkään, kun Karjala on osa Venäjää, se samalla kertoo väärää moraalista viestiä siitä, että sota kannattaa. Suomessa on luotu kuva, että olisi jotenkin moraalisesti väärin vaatia Karjalan palautusta. Totuus on päinvastoin.

Vaikka meillä on luovuttamaton oikeus Karjalaan, ei meillä ole oikeutta anastaa Karjalaa takaisin väkivalloin. Se olisi moraalisesti väärin, vaikka se olisi toisen vääryyden oikaisemista.

Venäjä ei tarvitse Karjalaa. Rajantakaisen Karjalan rappio on yhä edelleen järkyttävä. Venäjällä on tällä hetkellä tarpeeksi ongelmia ja korjausta vaativia alueita ilman Karjalaa. Karjalan kysymys tarvitsisi ratkaisun, joka olisi voitto sekä Suomelle että Venäjälle.

Karjalan vuokraaminen Suomelle, mitä esitin eräänä vaihtoehtona jo 1990-luvulla, olisi edelleen yksi käyttökelpoinen ratkaisu. Venäjä vuokraisi koko luovutetun Karjalan tai osan siitä Suomelle. Vuokra-aika voisi olla esimerkiksi 100 vuotta. Mikäli Suomi maksaisi vuokran kertasuorituksena, se toisi Venäjälle sen kipeästi kaipaamaa pääomaa.
Vuokrauksen ohella myös Karjalan takaisinosto olisi eräs vaihtoehto. Ilman jotain vastiketta Venäjä ei Karjalaa meille palauta ainakaan lähitulevaisuudessa.

Suomalaisille Karjala olisi valtava haaste. Se olisi myös ehkä ratkaiseva sykäys ylös nykyisestä kansallisesta näköalattomuudesta. Karjalan kunnostaminen pyyhkäisisi pois työttömyyden. Karjala olisi sellainen suuri kansallinen projekti, jota Suomi nyt kaipaa. Kaksi edellistä kansallista suurprojektia; sotakorvausten maksaminen ja hyvinvointivaltion luominen, ovat menneisyyttä. Nyt Suomi ja suomalaiset kaipaavat uutta haastetta.

Karjalassa on maata, metsää ja kaunista luontoa. Luonnonvarat, esimerkiksi metsät, ovat arvokkaat. Myös maanviljelyyn sopivia alueita on paljon. Mikäli Karjala olisi osa Suomea, se toisi alueelle riittävän vakauden, jotta yksityinen pääoma hyödyntäisi aluetta. On todennäköistä, että jos Suomi onnistuisi esimerkiksi vuokraamaan Karjalan, niin alueelle suuntautuisi suuria investointeja EU:n piiristä ja muualta maailmasta.

Karjalan palauttamisessa on kyse kahden valtion välisestä sopimuksesta. Vaikea kysymys on nykyinen väestö, joka on lähtöisin Venäjältä ja muista entisistä Neuvostoliiton osavaltioista. Heidän vapaaehtoista paluumuuttoaan omille kotiseuduilleen tulisi tukea. Toisaalta halukkaille tulisi ehkä antaa mahdollisuus jäädä asumaan edelleen kotiseudulleen, vaikka alue palaisi osaksi Suomea.

Karjala-kysymystä on pidettävä esillä. Siitä on keskusteltava. Suomen on oltava valmiina, mikäli avautuu mahdollisuus Karjalan palauttamiseen muun Suomen yhteyteen. Erityisesti tulisi tehdä valistustyötä suomalaisten keskuudessa, jotta enemmistö omista kansalaisistamme näkisi asian myönteisenä ja kannattaisi Karjalan palauttamista. Ilman suomalaisten selkeän enemmistön tukea palautusasiassa voidaan tuskin edetä.

Tein eduskunnassa vuonna 1999 maan hallitukselle kirjallisen kysymyksen Karjalan palauttamisesta. Valtioneuvoston puolesta kysymykseen vastasi silloinen ulkoministeri Tarja Halonen. Eduskunnan puhemiehelle jättämässäni paperissa kirjoitin;

"Nyt jo entinen Neuvostoliitto anasti toisen maailmansodan tuloksena Suomelta Karjalan ja eräät muut alueet. Sadattuhannet suomalaiset menettivät kotinsa ja maansa. He joutuivat muuttamaan pois kotiseudultaan. Neuvostoliitolla ei ollut anastukseen mitään muuta oikeutta kuin vahvemman oikeus. Tämä suuri vääryys ja epäoikeudenmukaisuus on edelleen korjaamatta.
Kuluvalla vuosikymmenellä maamme hallitukset eivät ole olleet aktiivisia etsimään ja tutkimaan keinoja Karjalan palauttamiseksi. Menneinä vuosikymmeninä silloiset hallitukset onnistuivat palauttamaan Porkkalan alueen ja pitivät esillä mahdollisuutta myös muiden alueiden palautukseen.
Neuvostoliiton hajottua tämän vuosikymmenen alussa olisi ollut hyvä mahdollisuus Karjalan palautukseen. Tällöin Baltian maat saivat takaisin itsenäisyytensä oman aktiivisuutensa ansiosta. Silloinkin Suomen johto oli täysin passiivinen ja valmistautumaton avautuneeseen tilanteeseen ja tilaisuuteen.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kehitys on jatkunut Venäjän federaation hajoamisella. Tämä Venäjän federaation hajoaminen saattaa antaa mahdollisuuden päästä tuloksiin Karjalan kysymyksessä. Suomen on etsittävä aktiivisesti ratkaisua, joka on sekä Suomen että Venäjän etujen mukainen.
Itärajan takana vallitsee rappio. Siellä asuvan väestön vaikeudet ovat sellaisia, ettei Venäjällä ole mahdollisuutta omien vaikeuksiensa keskellä niitä korjata. Tämä tilanne antaa mahdollisuuden etsiä sellaista ratkaisua, joka toisaalta täyttää kokonaan tai osittain suomalaisten toiveet, on Venäjän hyväksyttävissä ja pelastaa Karjalan ja muut luovutettavat alueet ja niiden väestön nykyiseltä rappiolta.

Edellä olevan perusteella ja valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momenttiin viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Onko hallitus varautunut omalta osaltaan mahdolliseen Karjalan ja muiden sodassa menetettyjen alueiden asioiden esille ottoon ja onko hallituksella suunnitelmia, miten mahdollinen Karjalan ja muiden alueiden palauttaminen Suomeen voitaisiin toteuttaa sekä aikooko hallitus omalta osaltaan olla aktiivinen nykyisen Karjalan rappion korjaamisessa?"

Nykyinen Tasavallan Presidentti vastasi seuraavasti;
"Valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momentissa mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies, olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Risto Kuisman /rem näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 596/1999 vp:
Onko hallitus varautunut omalta osaltaan mahdolliseen Karjalan ja muiden sodassa menetettyjen alueiden asioiden esilleottoon ja onko hallituksella suunnitelmia, miten mahdollinen Karjalan ja muiden alueiden palauttaminen Suomeen voitaisiin toteuttaa sekä aikooko hallitus omalta osaltaan olla aktiivinen nykyisen Karjalan rappion korjaamisessa?
Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa:
Rajat Neuvostoliiton (Venäjän) kanssa on määritelty Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947. Suomen ja Venäjän vuoden 1992 suhteiden perussopimuksessa on sitouduttu säilyttämään yhteinen raja hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana ETYKin päätösasiakirjan mukaisesti rajan loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen. Suomella ei ole aluevaatimuksia Venäjän suuntaan.
Päätösasiakirjan mukaan rajoja voidaan muuttaa kansainvälisen oikeuden mukaisesti rauhanomaisin keinoin ja sopimusteitse. Periaatteessa ei siten voida sulkea pois mahdollisuutta, että Neuvostoliitolle luovutetuista alueista tai niiden käytöstä voitaisiin neuvotella uudelta pohjalta, jos Venäjällä on tähän valmius. Venäjä ei kuitenkaan ole halukas keskustelemaan rajojensa muuttamisesta.
Suomi on vuosina 1990-1999 ohjannut lähialueyhteistyön puitteissa lähes 700 miljoonaa markkaa kahden- ja monenvälisten hankkeiden toteuttamiseen Venäjällä. Tästä summasta Karjalan tasavallassa ja Leningradin alueella toteutettaviin hankkeisiin on ohjattu yli 260 miljoonaa markkaa. Lisäksi usealle Venäjän alueelle suunnattuja hankkeita, joissa Karjalan tasavalta ja Leningradin alue ovat olleet mukana, on rahoitettu yli 200 miljoonalla markalla. Suomen perustavoitteisiin lähialueyhteistyössä kuuluvat kohdemaiden ja -alueiden demokratian ja tasa-arvon, yleisen vakauden sekä turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen. Yhteistyöllä pyritään toisaalta lievittämään Suomeen haitallisesti kohdistuvia ilmiöitä ja toisaalta luomaan pohjaa taloudelliselle yhteistyölle.
Karjalan tasavallan ja Leningradin alueen kanssa tapahtuvan yhteistyön prioriteettialat ovat ympäristönsuojelu, ydinturvallisuus ja energia, raja-alueiden infrastruktuurin kehittäminen, maa- ja metsätalous, terveydenhuolto- ja sosiaaliala, liikenne sekä alue- ja paikallishallinnon kehittäminen.
Suomi pitää lähialueyhteistyötä tärkeänä ja tulee jatkossakin ylläpitämään lähialueiden tukemisessa suunnilleen nykyisen tason."

Karjalan kysymys eli Neuvostoliitolle pakkoluovutettu Karjala ja muut alueet on oikeudenmukaisuuskysymys. Stalinin johtama Neuvostoliitto otti alueen pakolla, väkivallalla ja sodalla. Se ei ollut eikä ole oikein ja oikeudenmukaista. Itse uskon, että vääryys ei voi koskaan jäädä pysyväksi. Pitkän päälle oikeus aina voittaa. Monesti oikeuden voitto kestää niin kauan, että näyttää siltä, kuin vääryys voittaisi. Siltä näyttää nykytilanteessa Karjalan kysymyksen kohdalla. Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin pakkoluovutettu Karjala palaa muun Suomen yhteyteen.