Takaisin     Takaisin etusivu

Kansanedustaja Risto Kuisma (sd); Miehen vuoro -seminaarissa "isyydestä", Helsingissä 22.3.2006 kello 9.30.

Isyys

Puhun ja pohdin isyyttä omien kokemusteni pohjalta miehenä, isänä ja isoisänä. Näkökulmani on samalla perheen ja perheenisän näkökulma.

Aluksi hieman taustaa omasta henkilöstä, jonka kokemukseen - itse elettyyn ja muuten koettuun - tämä pohdintani perustuu.

Lapsuuteni elin siirtolaisperheessä sodan jälkeisessä Suomessa. Vanhempani olivat pakolaisia omassa maassaan, vaikka meitä kotinsa pakosta jättäneitä karjalaisia kutsuttiin siirtolaisiksi ja evakoiksi.

Olin kymmenhenkisen perheen vanhin lapsi. Kuusi vanhinta meistä lapsista oli poikia, kaksi nuorinta tyttöjä. Tytöistä toinen kuoli pikkulapsena, kun olin itse murrosiässä.

Oma isäni oli hyvin ankara kasvattaja. Perheen roolijako oli jyrkkä. Isän asema oli paljon muiden perheenjäsenten yläpuolella. Äiti oli lempeä ja alistuva sekä luonteelta pitkälti isän vastakohta. Isäni ei oikein koskaan selvinnyt sodasta ja kotiseutunsa, Viipurin, menetyksestä. Hän oli levoton ja juureton. Hänen elämässään oli epäonnistumisia ja henkilökohtaisia vaikeuksia. Oman miehen ja isän mallin hän oli omaksunut omalta isältään.

Minusta tuli isä vuonna 1968, 21-vuotiaana. Edellisenä vuonna alkanut avioliittoni on kestänyt jo lähes neljäkymmentä vuotta. Isoisä minusta tuli 46-vuotiaana vuonna 1993.

Olin ennen kansanedustajan uraani pitkään lähes täysin miesvaltaisen kuljetusalan ammattiliiton puheenjohtaja. Se aika on myös muokannut omaa ajattelutapaani.

Viimeiset seitsemän vuotta olen elänyt kolmen sukupolven perheessä. Poikani, miniäni ja heidän kolme lastaan elävät omassa talossaan, mutta samassa pihapiirissä kuin vaimoni ja minä. Tällainen vanhanaikainen perhejärjestely ei ollut helppo toteuttaa, vaan vaati paljon vaivaa ja aikaa. Kokemukset ovat olleet hyviä. Lasten kannalta järjestely on varmaan ollut kaikkein paras. He pitävät tällaista järjestelyä ja elämää itsestään selvänä.

Tällaisessa kolmen sukupolven yhteisössä myös vanhemmuus ja isyys ovat eräällä tavalla jaettuja. Myös isän malleja on lapsille tarjota kaksi. Oman mallin isyydelle sain isältäni, kuten tavallista. En kuitenkaan ole ollut isänä samanlainen kuin isäni.

Olen monesti elämäni aikana todennut, että vaikein ja vaativin tehtävä, johon olen joutunut, on lastenkasvatus eli oleminen isänä. Luulen, että tämä sama totuus vanhemmuuden vaativuudesta koskee kaikkia ihmisiä. Valitettavasti kaikki isät ja äidit eivät ymmärrä, miten haastavasta tehtävästä on kysymys.

Isänä oleminen on niin vaikea tehtävä, että sitä paetaan tai väistetään. Kasvatustehtävä sysätään toiselle puolisolle tai, mikä on kaikkein tavallisinta; koululle. Vanhemmuuden ja sen tärkeimmän osa, kasvatuksen, sysääminen koululaitoksen vastuulle on yksi suurimmista suomalaisen ns hyvinvointivaltion virheitä. Omaisia ei voi koskaan korvata viranomainen; on klisee, joka on tältä osinkin totta.

Avioerojen ja vastaavien taustalla on parisuhdeongelmien ohella pakoa vanhemmuudesta; pakoa isyydestä. Isyys on ja se koetaan tällöin ylivoimaisena haasteena. Monet suomalaisen yhteiskunnan ongelmat aiheutuvat väärästä perhepolitiikasta ja erityisesti perheiden merkityksen aliarvostamisesta. Myös miesten ja isien ongelmien juuret ovat samalla suunnalla.

Vaikka vanhemmuus, oleminen isänä ja äitinä, on vaativin tehtävä mihin ihminen joutuu, ei tähän tehtävään anneta meille valmennusta. Isän tehtävät hoidetaan paljolti biologiseen perimään perustuvan vaiston varassa. Terve vastuuntuntoinen isä tai äiti pääsee senkin varassa pitkälle.

Tärkein malli jokaiselle isälle on oma isä. Jos nuo mallit ovat hyviä, se helpottaa paljon isänä olemista. Valitettavasti myös omakohtaisesti koetut huonot isämallit saavat seuraajia.

Kolmen sukupolven perheessä olen konkreettisesti kokenut myös isyyden muutoksen. Osittain on varmasti kysymys myös koko yhteiskunnan ajattelutavan ja kulttuurin muutoksesta ja sen heijastumisesta perheisiin.

Lapsuusperheeseen verrattuna oma rooli isänä ei ollut yhtä täsmällinen ja tarkkarajainen. Poikani perheessä muutos on jatkunut. Hän on ottanut paljon vastuuta ja tehtäviä, jotka perinteisesti on katsottu kuuluvan äidille.

Nyky-yhteiskunnassa isän rooli on muuttunut aiempaa vaativammaksi. Isän vastuu on lisääntynyt. Tasa-arvon nimissä on tehty paljon naisen ja äidin asemaan parantavia muutoksia. Muutoksia on tapahtunut lainsäädännössä ja muissa normeissa, mutta myös siinä kulttuurissa, joka asettaa meille kunnollisen ihmisen, hyvän isän, mittapuun.

Tasa-arvon nimissä isät ovat ottaneet vastuuta yhä enemmän niistä asioista, jotka aiemmin olivat äitien tehtäviä ja heidän vastuullaan. Vastaavasti isät eivät ole samassa mitassa vapautuneet siitä isän, miehen ja perheenpään vastuusta, joka heillä on aina ollut.

Perheenpään, isän, vastuu on ollut ensisijassa vastuuta ulospäin perheestä muuhun yhteiskuntaan. Edelleen isällä on yleensä päävastuu perheen taloudesta ja siihen liittyvistä asioista. Näin ajatellaan ja näin ajattelevat yleisesti myös isät, perheenpäät.

Kun isät ovat ottaneet tasa-arvokulttuurin nimissä entistä enemmän osaa perheen sisäisiin arkisiin töihin, eivät he ole vastaavasti vapautuneet entisistä tehtävistä. Isien ja isyyden haasteet ovat lisääntyneet. Samalla on lisääntynyt niiden miesten määrä, joista vastuu on tuntunut liian suurelta.

Korkean elintason saavuttaminen ja ylläpitäminen, lasten kasvattaminen, "tasa-arvoinen" osallistuminen kodin arkitöihin sekä parisuhteesta huolehtiminen - muiden ympäristön asettamien velvoitteiden ohella -, on asettanut miehen ja isän monesti liian suurten vaatimusten eteen. Moni mies on asettanut mielessään riman liian korkealle, jotta sen jaksaisi ja voisi ylittää.

Tasa-arvon nimissä on tehty paljon hyvää yhteiskunnalle. Samalla on naisten asemaa parannettu. Miehet ja isät on kuitenkin pääosin unohdettu. On unohdettu, että kaikki muutokset naisen asemaan muuttavat myös miehen asemaa. Se, mitä muutoksista seuraa miehelle, on jätetty vaille huomiota.

Kun nykyään suuri osa parisuhteista päättyy eroon, on se erityinen ongelma isyyden kannalta. Lähes poikkeuksetta lapset jäävät naisen, äidin, huoltoon, jos nainen niin haluaa. Miehen, isän, osa on huoltajuusriidoissa lähes toivoton. Erotilanteissa ja erityisesti tilanteissa, joissa huoltajuudesta riidellään, suuri joukko miehiä menettää tosiasiallisesti isyyden. Samalla lapset menettävät isän. Tästä ongelmasta puhutaan liian vähän suhteessa sen merkitykseen isille, lapsille ja koko yhteiskunnalle.

Tasa-arvo on ehkä yleisin julkisessa ja myös virallisessa keskustelussa käytetty sana. Se on myös laajasti väärin käytetty sana. Kun puhutaan tasa-arvosta, puhutaan lähes aina vain sukupuolten tasa-arvosta, vaikka se on vain tasa-arvon yksi ulottuvuus.

Kun edistetään tasa-arvoa lainsäädännössä tai viranomaisissa, on pääosin kyse vain naisten aseman parantamisesta. Sinänsä se on hyväksyttävä pyrkimys, mutta asiallista olisi puhua asiasta oikealla nimellä.

Samalla kun avoimesti edistettäisiin naisten aseman parantamista, voitaisiin käsitellä myös miesten ongelmia. Miesten ongelmat eivät ole vain miesten ongelmia, vaan myös naisten ja koko yhteiskunnan ongelmia.

Isän ja isyyden taakka on yksi miehen roolin osa. On tärkeää, että me miehet ymmärrämme oikein roolimme perheessä ja yhteiskunnassa. On vaarallista asettaa itselle liian suurta vastuuta. Helposti ympäröivän yhteiskunnan ja sen kulttuurin paineessa asetamme itsellemme niin suuria vaatimuksia, ettemme me tai kukaan muukaan voi niistä selvitä. Mitä ongelmia seuraa, jos on asettanut riman liian korkealle, on asia, josta minulla on myös omakohtaisia kokemuksia.

Vertaisryhmätoiminta miesten kesken on hyödyllistä. Miesliikettä tarvitaan. Miehen rooli ja isyys ei ole itsestäänselvyys, vaan se on yhtä tärkeä kysymys kuin naisen asema.