Takaisin     Takaisin etusivu

Kansanedustaja Risto Kuisma

Väentupa ry:n 20-vuotisjuhlassa Laukaassa

21.4.2006 kello 13.00

Muuttuva yhteiskunta ja yksityinen kansalainen

Olen ollut koko elämäni ajan, nuoruudesta alkaen, "maailmanparantaja". Ikuisena maailmanparantajana olen työskennellyt oikeudenmukaisuuden puolesta, kuten itse oman visioni määrittelen, sekä vapaa-ajallani että myös päätyönä. Luja tahto muuttaa yhteiskunta oikeudenmukaiseksi johti osaltaan minut keski-iän kynnyksellä henkilökohtaiseen kriisiin. Tuo kriisi johti ajattelemaan yhteiskunnan ja yksityisen kansalaisen suhteita osittain uudelta pohjalta.

Se yhteiskunta, jossa vartuin lapsena 1940- ja 1950-luvuilla ja jossa aloitin työnteon 1960-luvulla oli täysin toinen kuin tämän päivän Suomi.

Olin kahdeksanlapsisen evakkoperheen esikoinen. Kun äitini oli ajoittain yksinhuoltaja, oli elämä äärimmäisen niukkaa. Kunnan monot ja nälkä tulivat tutuiksi. Palkkatyöhön oli tartuttava koulun ohella jo kymmenvuotiaana ja kokopäiväisesti 13-vuotiaasta alkaen.

Sosiaaliturva oli tuolloin nykyiseen verrattuna olematon. Esimerkiksi lapsilisäjärjestelmää ei vielä 1950-luvulla ollut.

Lapsena olisin halunnut oppikouluun, mutta se ei ollut mahdollista, koska se olisi maksanut ja minun työansioitani tarvittiin suurperheen toimeentuloon. Tyydyin ja mukauduin yhteiskuntaan ja paikkaani siinä.

Kun kaksikymmenvuotiaana perustin oman perheen, heräsi voimakas halu parantaa omia yksilöllisiä edellytyksiä. Opiskelin työn ohella ensin keskikoulun ja sitten lukion. Jatkoin sitten yliopistossa juristin tutkintoon asti. Silloin ajattelin, että tuosta opista olisi apua oikeudenmukaisuuden tavoittelussa.

Yksilöllinen oman aseman parantaminen oli muuttunut yhteiskunnan parantamiseksi. En tyytynyt siihen, että hoidan omat asiani kuntoon, vaan halusin korjata myös muiden ihmisten - koko yhteiskunnan ongelmat.

Hyvin nuorena, 22-vuotiaana, minusta tuli työpaikkani luottamusmies ja vähän myöhemmin innokas yhteiskunnallinen osallistuja, jolle kertyi suuri määrä luottamustehtäviä. Kun juristin opinnot olivat loppusuoralla, siirryin paperitehtaan porttivahdin tehtävästä lakimieheksi ammattiyhdistysliikkeeseen.

Ensin neljä vuotta lakimiehenä ja sitten 16 vuotta AKT:n puheenjohtajana olivat ympärivuorokautista intohimoista maailmanparantamista. Ylitin noina vuosina omat rajani - voimavarani ja kykyni - niin usein, että poltin itseni loppuun.

Laiminlöin oman fyysisen ja henkisen kuntoni. Kun etsin tilapäistä helpotusta alkoholista jouduin vuonna 1990 syvään henkilökohtaiseen kriisiin. Omavoimainen pyrkiminen ylöspäin oli ollut liian ankaraa. Vaadin itseltäni liikaa ja olin liian kunnianhimoinen. Kun menestyin, kuvittelin liikaa itsestäni, kyvyistäni ja omista voimistani. Jälkikäteen on helppo havaita, että se johti minut umpikujaan.

Kriisi on mahdollisuus. Sitä se oli minulle. Jätin alkoholin, mielialalääkkeet, tupakan ja aloin huolehtia omasta fyysisestä ja henkisestä kunnostani. Fyysisen terveyden sain takaisin nopeasti. Juoksin ensimmäisen maratonin vuoden kuluttua muutoksesta ja jo puoli vuotta aiemmin olin hiihtänyt Finlandia-hiihdon. Henkinen kunto palautui hitaammin.

Sitä mukaa kun henkinen terveys elpyi, myös hengelliset kysymykset alkoivat jälleen kiinnostaa. Selvittyäni omasta kriisistäni aloin vähitellen auttaa muita. Omaa toipumistani auttoi merkittävästi Nimettömien Alkoholistien, AA:n, 12-askeleen hengellinen ohjelma. Nyt olen toiminut jo pitkään myös monien raittius- ja päihdejärjestöjen johtotehtävissä.

Oman elämäntapamuutoksen jälkeen toimin vielä neljä vuotta vanhassa tehtävässäni ammattiyhdistysjohtajana. Vaikka se oli vaikea ratkaisu, luovuin ammattiyhdistysurasta. Luopumista harkitsin kriisistä lähtien kolmen vuoden ajan. Ajattelin silloin, että kun olen koko elämäni hoitanut muiden ihmisten asioita, hoidan loppuelämäni omia asioitani. Halusin myös säästää voimiani; ottaa pienemmän osan.

Vuoden päästä, maaliskuussa 1995, olin kuitenkin kansanedustaja. Maailmanparantaminen jatkui nyt toisissa puitteissa. Välivuoden tein asianajotehtäviä ja kirjoitin siinä ohessa kaksi kirjaa.

Kansanedustajan tehtävän osalta asetin itselleni liian suuria vaatimuksia. Kun omasta mielestäni tärkeät asiat, kuten työttömyys ja syrjäytyminen, eivät saaneet tarpeeksi suurta painoarvoa, perustin oman puolueen, jonka edustajana minut valittiin 1999 vaaleissa eduskuntaan.

Voimat eivät kuitenkaan riittäneet, jotta pieni puolue olisi saanut aikaan paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan. Nöyrryin, vaikka ei se helppoa ollut, ja palasin takaisin sosialidemokraatteihin. Viime vaaleissa 2003 minut valittiin kolmannen kerran eduskuntaan, nyt jälleen SDP:n ehdokkaana, kuten 1995.

Pelkän julkisen vallan toimin ei voida rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Tarvitaan yksityisiä ihmisiä, jotka tuntevat ja ottavat vastuuta lähimmäisistään. Tarvitaan perinteistä hyväntekeväisyyttä. Tarvitaan myös järjestöjä, sitä kolmatta sektoria, josta paljon puhutaan, mutta ei syvemmiltään aina ymmärretä.

Hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen tarvitaan myös perheiden aseman nykyistä suurempaa arvostusta. Perheisiin tarvitaan, erityisesti lasten kannalta, myös suurempaa pysyvyyttä kuin nyt muodinmukaisissa uusperheissä ja vastaavissa on.

Tänään juhliva Väentupa ry on hyvä esimerkki kolmannen sektorin yhteisöstä, joka tekee tärkeää ja tuloksellista työtä lähimmäisten hyväksi. On valitettavaa, että muodinmukainen kilpailuttaminen on noussut suureksi uhkaksi laajalle sosiaali- ja terveysjärjestöjen joukolle. Tästäkin asiasta syytetään EU:ta, jolla onkin osansa tähänkin ongelmaan, mutta syytä löytyy vähintään yhtä paljon myös kotimaasta.

Jos sosiaalipalveluja järjestetään vain liikeyritysten puitteissa ja liiketaloudellisin perustein, palataan aikaan, jolloin kunnat myivät hoidotkin sille, joka huutokaupassa tarjosi alimmat hinnat.

Suomalainen yhteiskunta ei toimisi niin hyvin ilman kolmatta sektoria ja ilman hyvää yhteistyötä sen ja julkisen vallan, erityisesti kuntien, välillä. Suomalaisen yhteiskunnan kansainvälisesti mitattuun menestykseen on vaikuttanut meidän vahva järjestöperinteemme.

Meillä myös päätöksenteossa on ammattiyhdistysliikkeen, työmarkkinajärjestöjen ja muidenkin asema vahva. Se on vahvuus niin pitkään kuin ryhmäitsekkyys ei mene liian pitkälle.

Työttömien, syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten ääni ei kuulu riittävästi tässä yhteiskunnassa. Heillä ei ole vahvoja etujärjestöjä. He ovat myös poliittisesti niin passiivisia, ettei heillä ole paljoa vaikutusvaltaa edes vaaleissa. Suomalainen hyvinvointivaltio on etupäässä vahvojen yhteiskunta. Tämän voi jokainen todeta, kun muistaa miten oli mahdollista leikata pieniä kansaneläkkeitä, mutta ei ollut mahdollisuutta puuttua Fortumin jättimäisiin, kaiken oikeustajun vastaisiin optioihin.

Yhteiskunta muuttuu, on tosiasia jolle me emme paljon mahda. Yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat demokratiassakin vähäiset. Niitä on vähentänyt oman yhteiskunnan laajeneminen Euroopan ja koko maailmanlaajuiseksi. Samalla tässä kehityksessä yritystalouden edut ovat kasvaneet suhteessa kansalaisten etuihin. Vaikka yhteiskunta muuttuu, turvaa yksityiselle kansalaiselle antavat ja voivat antaa pysyvät arvot. Tosin muodinmukaisesti pysyvät arvotkin asetetaan kyseenalaiseksi. On suuri erehdys ajatella, että yhteiskunnan muuttuessa perinteiset arvot jäävät vanhanaikaisiksi ja niitä pitäisi myös muuttaa.

Kristinuskolla ja kirkolla on muuttuvassa yhteiskunnassa tärkeä tehtävä pysyvien ja kestävien arvojen puolustajana. Oman henkisen ja hengellisen terveyteni elpyessä palasin kirkon jäseneksi. Nykyään toimin myös kotiseurakuntani luottamustehtävissä.

Itse olen saanut kristinuskon pysyvistä arvoista kiinnekohdan omaan elämääni, mutta myös yhteiskunnan muutoksen pyörteisiin.

Lopuksi haluan onnitella Väentupa ry:tä tärkeästä työstä vähäosaisten hyväksi; Jumalan siunausta työllenne.