Takaisin     Takaisin etusivu

Tilaisuus 9.12.2007

Puhe Kurkijoki-seuran joulujuhlassa

Karjalan Liiton I varapuheenjohtaja Risto Kuisma, Kurkijoki-seura ry:n joulujuhlassa 9.12.2007 klo 14.00 Helsingissä, Karjala- talossa

Aluksi muutama sana omasta karjalaisuudesta ja sen taustasta. Itse olen toisen polven siirtolainen. Isä oli Viipurista ja äiti Sortavalan maalaiskunnasta. Omat tutkitut sukujuureni johtavat isäni Martti Kuisman puolelta 1600-luvun alun Muolaan pitäjän Telkkälän kylään.

Kun vaimoni isä, appeni, on Harlusta, on lapsuudenperheeni lisäksi myös oma perheeni karjalainen.

Perheemme kesämökki on ollut 25 vuotta Karjalassa, Virolahdella, jossa vain muutaman kilometrin vesimatka erottaa sen pakkoluovutetusta Karjalasta.

Keski-iässä ymmärsin, että omien juurien löytäminen ja ymmärtäminen auttaa ymmärtämään myös omaa itseäni. Jokainen ihminen on sukupolvien kehityksen tulos. Pitkä esivanhempien ketju on muovannut geeniperintöämme ja antanut rakennusaineet oman, ainutlaatuisen ihmisyksilömme muotoutumiseen.

Ehkä vielä enemmän kuin esi-isiltä perityt geenit ovat meitä ja esivanhempiamme muokanneet - elinympäristön ja olosuhteiden ohella - ympäröivä kulttuuri eli karjalaisuus.

Lapsuuteni koti oli tavoiltaan karjalainen, vaikka elimme Savossa. Vasta myöhemmin huomasin, ettei kaikissa kodeissa eletty samalla tavoin kuin meillä kotona. Omaa kulttuuriamme pidin lapsuudessa itsestäänselvyytenä. Hieman myöhemmin se tuntui poikkeavuudelta suhteessa ympäröivään väestön tapoihin ja tottumuksiin. Silloin en osannut päätellä poikkeavuuden johtuvan karjalaisuudestamme. Ehkä vanhemmilleni ja sukulaisille karjalaisuus oli itsestään selvää, ettei siitä puhuttu eikä sitä lapsille selvitetty - ainoastaan elettiin opittujen karjalaisten tapojen mukaan.

Jälkikäteen ajatellen olisi ollut hyvä, jos jo nuorena olisin ymmärtänyt oman karjalaisuuteni. Moni poikkeavuus olisi saanut selityksen. Ehkä olisin säästynyt myös joistakin ongelmista, joita poikkeavuus ympäröivästä valtaväestöstä tuotti. Ehkä omille vanhemmille karjalaisuus oli liian vaikea asia puhuttavaksi.

Luulen, että vastaavia kokemuksia kulttuurieroista oli monilla muillakin lapsilla, jotka sotien jälkeisinä vuosina syntyivät siirtokarjalaisiin perheisiin. Se, että tiedämme ja ymmärrämme omat suku- ja kulttuurijuuremme, on tärkeää, mutta myös hyödyllistä.

Runsaat kuusikymmentä vuotta sitten sodan seurauksena joutui kotikonnuiltaan lähtemään yli 400 000 suomalaista. Evakoita ja heidän jälkeläisiään on Suomessa noin miljoona. Siis joka viides suomalainen on pakolainen tai sellaisen jälkeläinen. Meillä ei puhuta pakolaisista, vaan käytetään sanaa evakko tai siirtolainen ja siirtoväki. Karjalan ohella evakkoon lähdettiin Kuusamosta, Petsamosta, Sallasta ja muutamasta Suomenlahden saaresta. Monet evakot joutuivat luopumaan kodistaan kaksi kertaa; ensimmäisen kerran jo talvisodan jälkeen.

Evakkotie oli raskas. Evakkoon lähdössä menetettiin käytännössä kaikki, mitä ihmisillä oli. Talot ja tavarat jäivät pakkoluovutettuun Karjalaan. Sinne jäivät myös synnyin- ja kotiseudut. Sinne jäivät juuret, usein satojen vuosien takaa. Omaisuudesta valtio maksoi jonkinlaisen korvauksen, mutta juurien ja kotiseudun menettämistä ei voi millään korvata. Monet evakoista olivat sotaveteraaneja, sotainvalideja, sotaleskiä, sotaorpoja, joille rakkaan Karjalan ja oman kodin jättäminen oli sodan raskas ylimääräinen taakka. Tämän päivän yltäkylläisyyden maailmassa meidän on vaikea muistaa ja kuvitella niitä niukkoja oloja, jotka sodanjälkeisessä Suomessa vallitsivat.

Ankeista oloista huolimatta karjalaiset rakensivat uudet kodit, maatilat, yritykset ja antoivat suuren panoksen suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa.

Vaikka karjalaiset ovat sopeutuneet hyvin uusille asuinseuduilleen, kaipuu kotiseudulle elää. Karjalaiset ovat osa toisen maailmansodan pakolaisten suurta joukkoa. Pakolaisuus jättää jälkensä myös jälkeläisiin. Karjalaisten kohtaloa lievensi se, että he siirtyivät järjestäytyneesti oman valtion sisällä.

Kotiseudun menettäminen merkitsee juurien menettämistä. Juurettomuus on pakolaisen, siirtolaisen ja evakon kohtalo. Usein tuo juurettomuus on piilossa alitajunnassa. Olen myös itse tuntenut juurettomuutta, vaikka en sitä nuorempana tiedostanut. Olen kulkenut työn perästä Savosta, Kymenlaaksoon ja sieltä pääkaupunkiseudulle. Koti ja juuret ovat kuitenkin Karjalassa; ehkä Muolaassa tai sitten äidin synnyinseuduilla Sortavalassa tai isän kotiseudulla Viipurissa.
Vaikka Karjalan palautuksesta puhumista pidetään laajalti epärealistisena haihatteluna, elää tämäkin unelma piilossa karjalaisten sisimmässä. Karjalan kysymys, kuten palautusta kutsutaan, on vaikea kysymys. Niin hankala, että vain harva päättäjä on asiaan tarttunut. Paljon enemmän Karjalasta puhutaan kansan parissa, piilossa julkisuudesta. Karjalan kysymys koskee niin monia, että asiallinen ja avoin julkinen keskustelu on paikallaan.

Ei Karjalasta puhuminen ole sotakiihkoilua tai Venäjän vastaista toimintaa. Suomi joutui rauhansopimuksessa luovuttamaan Karjalan Stalinin johtamalle Neuvostoliitolle. Tuo vääryys ei vaikenemalla vähene.

Varovaiselle reaalipolitiikalle on Karjalan kysymyksessä vahvat perusteet, mutta sen suurin heikkous on siinä, että oletetaan nykytilan jatkuvan myös tulevaisuudessa. Sen jälkeen kun Berliinin muuri sortui täysin yllättäen, on selvää, että nykyhistoriakin voi tarjota suuria yllätyksiä.

Karjalan kysymys on oikeudenmukaisuuskysymys. Neuvostoliitto otti alueen pakolla, väkivallalla ja sodalla. Se ei ollut eikä ole oikeudenmukaista.

Itse uskon, että vääryys ei voi koskaan jäädä pysyväksi. Pitkän päälle oikeus voittaa aina. Monesti oikeuden voitto kestää niin kauan, että näyttää siltä kuin vääryys voittaisi. Siltä näyttää nykytilanteessa Karjalan kysymyksen kohdalla. Uskon kuitenkin, että enemmin tai myöhemmin meidän karjalaisten unelma toteutuu.
Karjalan Liitto on edelleen vahva ja arvostettu karjalaisten keskusjärjestö. Vaikka aivan kaikki karjalaiset yhteisöt eivät ole liiton jäseniä, on Karjalan Liitto kaikkien karjalaisten etujärjestö. Tämä puolivirallinen asema on luonnollinen, koska Karjalan Liiton perustivat talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940 luovutetun alueen kunnat ja maakunnalliset yhteenliittymät.
Liiton ensivuoden tärkein tapahtuma on joka kolmas vuosi pidettävä liittokokous. Se valitsee huhtikuussa liiton johdon sekä päättää tulevien vuosien liiton strategiasta. Vuosi 2010 on liiton 70-vuotisjuhlavuosi. Silloin pidetään Helsingissä 70-vuotisjuhlat perinteisten kesäjuhlien yhteydessä. Juhlien suunnittelu on jo käynnistynyt. Parhaillaan on menossa hanke Veikko Vennamon muistomerkin aikaansaamiseksi. Veikko Vennamolla oli suuret ansiot karjalaisten ja rintamiesten asuttajana, mutta myös merkittävänä karjalaisena vaikuttajana. Hän toimi myös Karjalan Liiton johtotehtävissä.

Meille karjalaisille Karjalan Liitto on osittain menetetyn kotiseudun, Karjalan, vastine. Nyt voimme vierailla menetetyssä Karjalassa, mutta emme voi tavata siellä tuttuja karjalaisia. Näitä karjalaisia ja karjalaisten kulttuuria kohtaamme Karjalan Liitossa ja sen karjalaisissa jäsenjärjestöissä.