Takaisin     Takaisin etusivu

Risto Kuisma, Miestapahtumassa Miehikkälässä, 18.3.2012 klo 12
" Puheenvuoro "

Mitä mies ?

Kesällä 1990, 22 vuotta sitten, voimani olivat lopussa. Painoin yli 130 kiloa. Olin ketjupolttaja. Söin lääkkeitä ahdistukseen, masennukseen ja unettomuuteen. Verenpaineeni temppuili lääkehoidosta huolimatta. Olin ruumiillisesti ja henkisesti rapakunnossa. Minulla oli alkoholiongelma.

Hävisin alkukesästä 1990 SAK:n puheenjohtajavaalin ja puhuin kesäkuussa 1990 humalassa SDP:n puoluekokouksessa, jossa olin ehdolla puolueen puheenjohtajaksi.

Viimeisenä keinona harkitsin silloin kesällä 22 vuotta sitten itsemurhaa. Se oli ainoa jäljellä oleva keino jatkaa pakoa; olla pelkuri ja välttää ikävien tosiasioiden kohtaaminen.

Elokuussa 1990, työmatkalla Firenzessä, Italiassa, lohduttomassa yksinäisyydessä, nöyrryin. Myönsin itselleni, että minulla oli niin suuri ongelma alkoholin ja koko elämäni suhteen, että en selviäisi siitä yksin, vaan tarvitsin apua. Tosin en silloin tiennyt onko mitään apua edes olemassa. Luulin, ettei kenelläkään toisella ihmisellä ole, eikä ole ollut, samanlaista ongelmaa, mitä minulla silloin oli.

Selvisin matkalta Suomeen, menin työterveyslääkärin luo, kun en muuta osannut, ja esitin voimakkaan avunpyynnön. Minut ohjattiin ammattilaisten puheille. Ongelmani sai nimen, puitteet ja polun pois umpikujasta. Samalla sain kosketuksen AA:n, Nimettömien Alkoholistien, 12-askeleen hengelliseen toipumisohjelmaan. Tuosta elokuun päivästä lähtien olen yrittänyt elää tuon 12-askeleen ohjelman mukaan. Ohjelman tärkeimmät osat ovat minulle rehellisyys ja nöyryys.

Aloitin työurani jo 13-vuotiaana renkipoikana naapurissa olleessa maalaistalossa. Olen kahdeksanlapsisen perheen esikoinen, jolla ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia koulunkäyntiin kansakoulua enempää. Haluja koulunkäyntiin olisi ollut. Aikuisena opiskelin työn ohella yksityisoppilaana ensin keskikoulun, sitten lukion ja ylioppilaaksi tulon jälkeen juristin tutkinnon. Kaikki tämä yhdeksässä vuodessa kaiken muun ohessa. 31-vuotiaana tulin valituksi suuren ammattiliiton, AKT:n, puheenjohtajaksi.

Omavoimainen pyrkiminen ylöspäin oli ollut liian ankaraa. Vaadin itseltäni liikaa ja olin ehdoton, liian kunnianhimoinen. Kun menestyin, kuvittelin liikaa itsestäni, kyvyistäni ja omista voimistani. Nyt ajattelen, että se johti minut neljäkymmentäkolmevuotiaana umpikujaan.

En raitistunut 22 vuotta sitten siksi, että "tulin uskoon", kuten jotkut julkisuuden henkilöt ovat lehdissä kertoneet. Päinvastoin: järjestys oli toinen. Vuosien varrella, kun raittiita vuosia kertyi lisää, myös henkinen ja hengellinen elämäni palautui ja tervehtyi. Se, mikä AA:n hengellisessä ohjelmassa oli aluksi ärsyttänyt, alkoi vähitellen vetää puoleensa. Ajan mittaan kiinnostuin kristinuskosta, liityin takaisin kirkkoon. Tätä nykyä olen kotiseurakuntani luottamushenkilö ja vapaaehtoistyöntekijä mm ehtollisavustaja. Olen saanut takaisin myös henkisen ja hengellisen terveyden.

Fyysisen terveyden sain takaisin paljon nopeammin. Vuosi kriisistä, juoksin jo ensimmäisen maratonin. Jo sitä ennen olin hiihtänyt Finlandia-hiihdon. Terveen ja raittiin elämäntavan myötä paino oli pudonnut 40 kiloa, tupakka ja kaikki lääkkeet olivat jääneet pois. Vuotta aikaisemmin olin pitänyt itseäni kuolemansairaana.

Uskon, että ihmisessä on kolme puolta; ruumiillinen, henkinen ja hengellinen.

Arjen elämä, suuren elämänmuutokseni jälkeen raittiina, ei ole ollut vain juhlaa. Vaikka olen yrittänyt elää rehellisesti suhteessa itseeni, lähiympäristööni ja koko yhteiskuntaan, on elämässäni ollut virheitä ja vaikeuksia myös viimeisen 22 vuoden aikana. En ole aina kestänyt menestystä, vaan olen unohtanut nöyryyden. Raittiutta tai terveyttä nuo omavoimaisuuden hetket eivät ole vieneet, mutta ne ovat saattaneet minut muuten tarpeettomiin vaikeuksiin.

Olen monesti ajatellut, että kestän paremmin vaikeudet ja vastoinkäymiset kuin menestyksen ja voitot. Menestys on monesti saanut minut unohtamaan omat rajani ja ylipäänsä ihmisen inhimillisesti rajatut voimavarat. Luulen, ettei se ole vain minun ongelmani, vaan yleisempi ilmiö.

Oman elämäni päämääräksi on vuosien varrella muotoutunut sanoiksi puettuna "tyyneys ja mielenrauha". Ajattelen, että sen saavutan, kun elän siten kuin kunnon ihmisen tulee elää. Kunnolliseen elämään kuuluu minun osaltani raittius. Siihen kuuluu myös henkinen vapaus ja hengellisyys. Liikkuminen, kuntoilu ja ruumiillinen työ antaa minulle voimaa ja voimavaroja arkeen. Periaatteena on ollut "tunti hikeä päivässä". Tätä elämäntapaa olen nyt keskimäärin elänyt. Kun ruumiillinen kunto on hyvä, niin myös henkinen terveys on hyvä. "Terve sielu terveessä ruumiissa" ei ole vain kulunut hokema, vaan totista totta. Ihminen tarvitsee ruumiillista ponnistelua.
"Otsasi hiessä sinun on leipäsi syötävä", ei ole vain kielteinen lause, vaan terveellinen totuus oikein ymmärrettynä.

Kuuntelen paljon klassista musiikkia ja myös hengellistä musiikkia. Usein musiikki auttaa, kun en saa apua lukemalla tai sanoja kuuntelemalla.

Eduskuntavuosina kuuluin eduskunnan epäviralliseen Raamatturyhmään. Minulle oli tärkeää joka torstai kokoontunut raamatturyhmän "viikkopaussi", jossa keskustelimme tunnin lyhyen alustuspuheenvuoron antamasta virikkeestä. Raamatturyhmä oli avoin kaikille kansanedustajille ja eduskunnan virkailijoille. Viikkopaussiin osallistui tavallisesti 5-15 henkilöä.

Nykyään käyn säännöllisesti kirkossa ja luen usein hengellistä kirjallisuutta. Nuorena olin hyvin kiinnostunut aatteellisista, henkisistä ja hengellisistä kysymyksistä. Nuoruuden henkisessä etsinnässä oli myös kapinaa minulle tuttua kirkkoa ja uskontoa vastaan. Nyt olen palannut lapsuuden tuttuun luterilaiseen kristinuskoon.

Kuten aiemmin sanoin, tärkeimmät seikat arjen elämässäni ovat ahkeruus, rehellisyys ja nöyryys. En ole tässä suhteessa läheskään täydellinen. Nöyryyden kadottaminen ja puuttuva rehellisyys erityisesti itseäni kohtaan on johtanut minut monesti vaikeuksiin ja mielenrauhan järkkymiseen.

Olen pyrkinyt auttamaan muita ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia, ja hyvittämään heti ne vahingolliset sanat ja teot, joita olen tehnyt. Olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä sosiaalisissa järjestöissä, erityisesti päihdeongelmaisten parissa.

Aamun hiljainen hetki, useimmin koiran kanssa kävellen ja mietiskellen, on tärkeä ja hyödyllinen tapa, jota olen noudattanut viimeiset parikymmentä vuotta. Myös päivittäinen päiväkirjan pito on ollut minulle hyvä tapa.

Vaikka en tullut silloin vuonna 1990 omassa kriisissäni äkillisesti uskoon, olen jälkikäteen ajatellut, että joku Korkeampi Voima johdatti minut avun luokse.