Takaisin     Takaisin etusivu

Risto Kuisma, 23.11.2013, klo 12, Rauman seurakunnan ja rovastikunnan ”Miesten päivä – Miehen tie” tilaisuudessa, Meristissä Raumalla

Miehen tie : ”Elämän vaellusta; menestyksestä kriisiin ja siitä terveeseen elämään"

Kesällä 1990, 23 vuotta sitten, voimani olivat lopussa.
Painoin yli 130 kiloa. Olin ketjupolttaja. Söin lääkkeitä ahdistukseen, masennukseen ja unettomuuteen. Verenpaineeni temppuili. Olin ruumiillisesti ja henkisesti rapakunnossa. Minulla oli alkoholiongelma.

Hävisin alkukesästä 1990 SAK:n puheenjohtajavaalin ja puhuin kesäkuussa 1990 humalassa SDP:n puoluekokouksessa, jossa olin ollut ehdolla puolueen puheenjohtajaksi.

Viimeisenä keinona harkitsin silloin, kesällä 23 vuotta sitten, itsemurhaa. Se oli ainoa jäljelläoleva keino jatkaa pakoa; olla pelkuri ja välttää ikävien tosiasioidenkohtaaminen.

Elokuussa 1990, työmatkalla Firenzessä, Italiassa, lohduttomassa yksinäisyydessä, nöyrryin.
Myönsin itselleni, että minulla oli niin suuri ongelma alkoholin ja koko elämäni suhteen, että en selviäisi siitä yksin, vaan tarvitsin apua. Tosin en silloin tiennyt onko mitään apua olemassa. Luulin, ettei kenelläkään toisella ihmisellä ole, eikä ole ollut, samanlaista ongelmaa, mitä minulla silloin oli.

Selvisin matkalta Suomeen, menin työterveyslääkärin luo, kun en muuta osannut, ja esitin voimakkaan avunpyynnön.

Minut ohjattiin ammattilaisten puheille. Ongelmani sai nimen, puitteet ja polun pois umpikujasta.
Samalla sain kosketuksen AA:n, Nimettömien Alkoholistien, 12-askeleen hengelliseen toipumisohjelmaan.

Tuosta elokuun päivästä lähtien olen yrittänyt elää tuon 12-askeleen ohjelman mukaan. Ohjelmantärkeimmät osat ovat minulle rehellisyys ja nöyryys.

Aloitin työnteon 1960 13-vuotiaana renkipoikana naapurissa olevassa maalaistalossa Säämingin Kallislahdessa. Jo sitä ennen olin ollut samassa paikassa kesät töissä. Olen kahdeksanlapsisen evakkoperheen esikoinen. Minulla ei lapsena ollut mahdollisuuksia koulunkäyntiin kansakoulua enempää.

Haluja koulunkäyntiin olisi ollut, mutta perheeni elatukseen tarvittiin palkkaani. Äitini oli ajoittain yksinhuoltaja, jolla oli vaikeuksia elättää suurta perhettä. Isälläni oli paljon henkilökohtaisa ongelmia ja hän oli ajoittain tiellä tietymättömillä. Suoritin asevelvollisuuden 17 -vuotiaana
ja pian sen jälkeen muutin pois kotonta.

Aikuisena, 20 vuotiaana, jouduttuani lyhyeksi aikaa työttömäksi, opiskelin työn ohella vuosina 1967 – 1976 yksityisoppilaana Kouvolan Lyseossa ensin keskikoulun ja  sitten lukion. Ylioppilaaksi tulin 1973. Juristiksi valmistuin 1976 Helsingin Yliopistosta.

Olen vuodesta 1974 lähtien tehnyt lakimiehen töitä, pääosin muiden tehtävien, kuten ammattiliiton puheenjohtajuuden ja kansanedustajan tehtävän, ohella.Koko opiskelun kansakoulun jälkeen eli oppikoulun ja yliopiston suoritin yhdeksässä vuodessa tehdastyön ja lukuisten luottamustoimien ohessa.

Olin vuosina 1969 - 1975 mm työpaikallani Kymin Oy:n paperitehtaalla luottamusmies, Kouvolan  Työväenyhdistyksen puheenjohtaja ja Kouvolan kaupunginhallituksen jäsen.

31-vuotiaana tulin valituksi 1978 kuljetusalan ammattiliiton, AKT:n, puheenjohtajaksi. Sitä ennen olin ollut liitossa lakimiehenä neljä vuotta. Luovuin ammattiliiton puheenjohtajuudesta 16 vuoden jälkeen vuonna 1994; sen jälkeen kirjoitin kaksi kirjaa ja tein asianajotehtäviä.

Kun minussa on parantumattoman maailmanparantajan vikaa, ei lakimiehen työ riittänyt, vaikka se toi minulle elämäni suurimmat tulot. Suostuin jo 1994 kansanedustajaehdokkaaksi ja seuraavana vuonna, 1995,tulin valituksi suurella äänimäärällä eduskuntaan; toimin kansanedustajan 13 vuotta.

Kansanedustajana yritin liikaa, yli voimieni, "parantaa maailmaa". Perustin vuonna 1998 oman puolueen, Remonttiryhmän, jonka seuraavissa vuoden 1999eduskuntavaaleissa nostin eduskuntapuolueeksi. Palasin kuitenkin jo 2001 takaisin SDP:hen, johon olin liittynyt jo vuonna 1969.

Omavoimainen pyrkiminen ylöspäin oli ollut liian ankaraa. Vaadin itseltäni liikaa ja olin liian kunnianhimoinen. Kun menestyin, kuvittelin liikaa itsestäni, kyvyistäni ja omista voimistani. Nyttemmin ajattelen, että se johti minut neljäkymmentäkolmevuotiaana umpikujaan.

En raitistunut 23 vuotta sitten siksi, että "tulin uskoon", kuten monet henkilöt ovat julkisuudessa kertoneet. Päinvastoin: järjestys oli toinen. Vuosien varrella, kun raittiita vuosia kertyi lisää, myös henkinen ja hengellinen elämäni palautui ja tervehtyi.

Se, mikä AA:n eli Nimettömien Alkoholistien hengellisessä ohjelmassa oli aluksi ärsyttänyt, alkoi vähitellen vetää puoleensa. Ajan mittaan kiinnostuin kristinuskosta, ja myöhemmin liityin takaisin kirkkoon. Tätä nykyä olen kotiseurakuntani luottamushenkilö ja vapaaehtoistyöntekijä mm ehtoollisavustaja.

Olen nyttemmin saanut takaisin myös henkisen ja hengellisen terveyden.

Fyysisen terveyden sain takaisin nopeammin. Vuosi kriisistä, juoksin jo ensimmäisen maratonin. Jo sitä ennen olin hiihtänyt Finlandia-hiihdon. Terveen ja raittiin elämäntavan myötä paino oli pudonnut 50 kiloa ja tupakka sekä lääkkeet olivat jääneet pois.

Vuotta aikaisemmin olin pitänyt itseäni kuoleman sairaana. Nyttemmin olen juossut 30 maratonia, hiihtänyt kymmeniä ylipitkiä hiihtoja, kilpaillut suunnistuksessa, souduissa, tullut maaliin kolme vuorokautta kestävässä, yli 1000 kilometriä maastossa ajettavassa moottoripyörien Päijänteen Ympäriajossa, ajanut vielä 66-vuotiaana kilpaa motocrosskisoissa jne.

Maraton-, suunnistus- ja hiihto- ym kilpailut ovat nyttemmin jääneet sen jälkeen, kun loukkasin polveni ja nilkkani melko pahasti 2005 ja 2006 moottoripyöräkilpailuissa.  

Arjen elämä, suuren elämänmuutokseni jälkeen raittiina, ei ole ollut vain juhlaa. Vaikka olen yrittänyt elää rehellisesti suhteessa itseeni, lähiympäristööni ja koko yhteiskuntaan, on elämässäni ollut virheitä ja vaikeuksia myös viimeisten 23 vuoden aikana.

En ole aina kestänyt menestystä, vaan olen unohtanut nöyryyden. Raittiutta tai terveyttä nuo omavoimaisuuden hetket eivät ole vieneet, mutta ne ovat saattaneet minut muuten tarpeettomiin vaikeuksiin.

Asuin perheeni kanssa parikymmentä vuotta Helsingissä. Vuonna 1993 muutimmme maalle, 50 kilometrin päähän Pornaisten Laukkoskelle. Poikani Karri, ainoa lapsemme. Asui kotona, kunnes meni 24 vuotiaana naimisiin. Vuonna 1999 onnistuimme ostamaan kotimme naapuritalon, joka   sijaitsi  samalla tontilla.

Elämme nyt kolmen sukupolven perheessä: neljä aikuista ja kolme lasta. Vanhin lastenlapsi on jo itsenäistymässä. Lastenlapsilla on ollut käytännössä kaksi kotia, joissa he eivät näe juuri eroja. Nyttemmin, kun olemme mm iäkkäiden appivanhempien vuoksi asuneet paljon mökillä Virolahdella, ovat lapsenlapset olleet kesä- ja muut lomat mökillämme.

Oman elämäni päämääräksi on vuosien varrella muotoutunut sanoiksi puettuna "tyyneys ja mielenrauha".

Ajattelen, että sen saavutan, kun elän siten kuin kunnon ihmisen tulee elää. Kunnolliseen elämään kuuluu minun osaltani raittius. Siihen kuuluu myös henkinen vapaus ja hengellisyys.

Liikkuminen, kuntoilu ja ruumiillinen työ antaa minulle voimaa ja voimavaroja arkeen. Periaatteena on ollut ja on edelleen "tunti hikeä päivässä". Tätä elämäntapaa olen edelleen elänyt, vaikka iän myötä numerolappu rinnassa kilpaileminen on jäänyt lähes kokonaan pois. Kun ruumiillinen kunto on hyvä, niin myös henkinen terveys on hyvä. "Terve sielu terveessä ruumiissa" ei ole vain kulunut hokema, vaan totista totta. Ihminen tarvitsee ruumiillista ponnistelua.

Nuorena olin hyvin kiinnostunut aatteellisista, henkisistä ja hengellisistä kysymyksistä. Nuoruuden etsinnässä oli myös kapinaa minulle tuttua kirkkoa ja uskontoa vastaan. Nyttemmin olen palannut lapsuuden tuttuun kristinuskoon.

Kuten aiemmin totesin, tärkeimmät seikat arjen elämässäni ovat ahkeruus, rehellisyys ja nöyryys. En ole tässä suhteessa läheskään täydellinen. Nöyryyden kadottaminen ja puuttuva rehellisyys, erityisesti itseäni kohtaan on, johtanut minut monesti vaikeuksiin ja mielenrauhan järkkymiseen.
Olen pyrkinyt auttamaan muita ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia, ja hyvittämään heti ne vahingolliset sanat ja teot, joita olen tehnyt. Olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä sosiaalisissa järjestöissä, erityisesti päihdeongelmaisten parissa.

Aamun hiljainen hetki, useimmin koiran kanssa kävellen ja mietiskellen, on tärkeä ja hyödyllinen tapa, jota olen noudattanut viimeiset parikymmentä vuotta. Myös säännöllinen päiväkirjan pito on ollut minulle hyvä tapa.

Vaikka en tullut silloin vuonna 1990 omassa kriisissäni äkillisesti uskoon, olen jälkikäteen ajatellut, että joku Korkeampi Voima johdatti minut oikealle tielle ja avun luokse.