Takaisin     Takaisin etusivu

Kurkistus 7.2.2008

Junttapuolue

SDP:n kannatus ei nouse. Ei ole noussut, vaikka kohta tulee täyteen vuosi oppositiossa. Eduskuntavaalitappion viralliseksi syyksi puolue itse totesi pitkän hallituskauden. Ehkä nyt olisi jo aika katsoa totuutta silmiin. SDP:llä on uskottavuusongelma. Se oli vaalitappion syy. Tuolle ongelmalle ei ole tehty mitään. Ongelmaa ei oikeastaan ole edes myönnetty olevan olemassa, joten sille ei voi eikä tarvitse tehdä mitään.

Puolue on jatkanut entistä linjaa. Kun SDP:ltä on mennyt "vallanhohde", on vetovoima kansan keskuudessa edelleen vähentynyt. SDP:n johdon uudet poliittiset avaukset eivät ole uskottavuutta parantaneet.

Ilmasto- ja ympäristöasioissa SDP on apinoinut vihreitä. Se syö uskottavuutta. Jos taustalla on ajatus taktisesta kannatuksen keräämisestä, on suuri virhe luulla, että "vihreät" äänestäjät kannattavat kopiota , kun gallupeissa ja vaaleissa tarjolla on myös aito tuote. Matkimalla ei politiikassakaan pärjätä.

Ihmiset kannattavat puoluetta, jonka he uskovat parhaiten pystyvän ratkaisemaan ne nykyiset ja tulevat ongelmat, jotka ihmisille ja maalle ovat tärkeitä. Eri ihmisillä on erilaisia ongelmia ja erilaisia arvoja. Tämän vuoksi on myös erilaisia puolueita. Puolueille on tärkeää pitää kiinni omista arvoista, muuten menetetään uskottavuus. Apinoimalla, räksyttämällä ja kansaa "huuhaa-lla" kosiskelemalla menetetään uskottavuutta, kuten SDP:lle on käynyt.

Politiikassa tarvitaan myös tietoa ja taitoa ei vain mielipiteitä. Erityisesti osaamista tarvitaan puolueen johtotehtävissä. SDP:n junttakulttuurissa parhaat kyvyt nousevat vain harvoin puolueen johtopaikoille. Pääosin ne menestyvät, jotka osaavat ja kehtaavat parhaiten juonitella. Nykyään junttauksesta ei käytetä oikeaa vanhaa nimeä, vaan puhutaan häveliäästi sosiaalisista taidoista ja verkostoista. Esitin jo 1980 luvulla, että puolueen ja myös ammattiyhdistysliikkeen johtajat valitaan jäsenäänestyksillä. Olen edelleen samaa mieltä. Nykyaikaisen demokratian kotimaassa, Englannissa, näin on menetelty vuosikymmeniä.

Puolueen sisäisessä kulttuurissa on astuttu pari vuosikymmentä taaksepäin. Avoimuuden on korvannut suosikkijärjestelmä. Valta on pienissä piireissä. Asioista ei uskalleta puhua suoraan: ei ainakaan omalla nimellä. Puoluetoiminnan motiivi on liian monella jäsenellä pääosin vain oman sosiaalisen aseman kohottaminen. Esimerkiksi kaksi viimeistä puoluesihteeriä on käyttänyt puoluesihteerin paikkaa astinlautana kansanedustajaksi.

Parempaa imagoa on tavoiteltu läpinäkyvillä konsteilla. Esille on nostettu erilaisia kiintiönaisia, kiintiönuoria, kiintiökulttuurihenkilöitä ja niin edelleen. Ei ihme, ettei heillä kaikilla ole ollut tarvittavia poliittisia taitoja ja kykyjä. Siitä on politiikka ja SDP:n uskottavuus kärsinyt. Ratkaisu on ollut vaihto uusiin. Joskus on näistä kiintiöhenkilöistä löytynyt oikea politikko, mutta poikkeus vahvistaa säännön.

Suuren puolueen ja Suomen johtamiseen tarvitaan tavallista suurempia kykyjä, taitoa, kokemusta ja luonteen lujuutta. Nykyinen SDP:n kulttuuri ei noita johtajia tuota. Johtoon nousee toisenlaisia tyyppejä, joille tehtävät ovat liian vaativia. Poikkeuksia on ollut, viimeisenä Paavo Lipponen. Tosin Lipposen ajoista SDP:n sisäinen henki on mennyt huonoon suuntaan.

Ne sosialidemokraatit, jotka tukivat ja kannattivat Paavo Lipposta ovat nyt vailla pätevää puheenjohtajaehdokasta. Heille Erkki Tuomioja ei ole todellinen vaihtoehto Eero Heinäluomalle.

Risto Kuisma