Takaisin     Takaisin etusivu

Kurkistus 15.4.2009

Raha, ahneus ja kateus

Jälleen kerran Fortumin maksamat jättiläispalkkiot nostivat keskusteluun ahneuden, kateuden ja vääryyden. Mistä sopassa on kysymys; ainakin ahneudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Mukana on myös kateutta, huomaan itsestäni.

Tunnen kateutta, vaikka en ole elämässäni juossut rahan perässä. Ehkä olisi pitänyt, huomaan joskus ajattelevani. Vaikka lähdin köyhyydestä, ei rahan tavoittelu ole ollut elämässäni tärkeää. Olen ollut maailmanparantaja. Ensin korjasin vääryyttä ammattiyhdistysliikkeen riveissä, sitten politiikassa. Siihen ne miehuusvuodet menivät. Olin kansan palvelijana pätkätyössä yhtensä 32 vuotta.

En ole tainnut saada maailmaa parannettua. Siltä usein tuntuu. Siitä huolimatta olen vielä touhunnut kunnallispolitiikassa ja järjestöissä lähes päätoimisesti. Joskus tuntuu, että turhaan ja miksi ?

Ehkä olisi pitänyt jo nuorena mennä yritysten palvelukseen tai ryhtyä asianajajaksi. Sillä työmäärällä, mitä olen elämässäni tehnyt, olisin ollut todennäköisesti miljonääri jo aikoja sitten. Rahalle olisin kyllä löytänyt hyviä tarkoituksia. En ole nytkään aikoihin henkilökohtaisesti rahapulasta kärsinyt, mutta asuntolainoistakin pääsin eroon vasta lähes viisikymppisenä. Olen normaali keskituloinen suomalainen.

Fortumin johtajat ja muut lehdissä julkistetut entiset ja nykyiset johtajat ovat tulotasoltaan aivan eri asteikolla. Vaikea on ymmärtää kymmenien tuhansien eurojen kuukausituloja ja eläkkeitä. Tunnen monet niiden saajista ja en näe, että he olisivat mitenkään ansainneet tulojaan verrattuna minuun ja moneen muuhun. Tämä ajatus on varmaan sitä kateutta.

Hyvästä työstä hyvä palkka, on oikein, mutta huonosta tai tavallisesta työstä suhteettoman suuri palkka on väärin. Sillä on kielteinen vaikutus koko yhteiskuntaan. Se syö uskoa siihen, että työ ja ahkeruus palkitaan oikeudenmukaisesti. Ei ihme, että moni ajattelee, että tämä Suomi on pelureiden ja huijareiden yhteiskunta.

Miksi sitten en ole itse tavoitellut rahaa. Siksi, ettei se motivoinut tarpeeksi minua. Kunnianhimoni suuntautuu yhteiskunnan parantamiseen. Olisinko suunnannut urani toisin, jos olisin yhtä kokenut kuin nyt, on turhanaikainen ja tarpeeton kysymys. Nuorena en epäillyt tippaakaan, mihin työni suuntaan; ensin minulle oli kaikki kaikessa ammattiyhdistysliike ja sen jälkeen päätoiminen politiikka kansanedustajana.

Risto Kuisma