Takaisin     Takaisin etusivu

Kurkistus 20.5.2011

Vanhemmuudesta ja avioliitosta

Vaativin tehtävä, jonka elämässäni olen kohdannut on lasten kasvattaminen; vanhemmuus. Tähän tehtävään ei yhteiskunta opeta tai anna valmennusta. Lasten- ja nuorten pahoinvointi on kasvava ongelma. Sitä torjutaan lisäämällä psykiatreja, psykologeja, erityisopettajia ja erityisnuorisotyöntekijöitä. Vastuuta lasten kasvatuksesta sälytetään koulun ja yhteiskunnan harteille. Vastuu kuuluu kuitenkin vanhemmille ja perheille. Sitä vastuuta ei voi siirtää opettajille tai viranomaisille.

Vanhemmuuteen tarvitaan opastusta: tarvitaan vanhemmuuden "ajokortti". Valmennusta siihen yhteiskunta voisi antaa esimerkiksi ase- ja siviilipalveluksessa sekä neuvolatoiminnnassa. Vanhemmuuden ajokortti olisi vapaaehtoinen, mutta se voisi olla lapsilisien saannin ehto.

Eduskunta hyväksyi viime syksynä eräänlaisen kevennetyn avioliiton, jossa avoliitolle annettiin oikeudellinen asema. Laki astui voimaan tänä keväänä.

Avioliiton asema ja merkitys on ollut pitkään alamäessä. Parisuhteista on tullut löyhiä ja vaihtuvia. Perheissä on usein monenlaisia lapsia vanhempien aikaisemmista liitoista. Sukulaisuussuhteet ovat sekavia. Suvun merkitys perheiden tukena on romahtanut.

Aiemmin avioliittoa ja parisuhdetta pidettiin pysyvänä; elämän mittaisena taipaleena. Nyt osa meistä vaihtaa puolisio kuin autoa. Naimisiin mennään ilman riittävää harkintaa. Irrallisuudesta kärsivät ennen kaikkea lapset.

Avioliiton merkitys ja perimmäinen tarkoitus pysyvänä, elämän mittaisena, parisuhteena on unohtunut. Avoliittojen yleistyminen, avioerojen näennäinen helppous, samaa sukupuolta olevien rekisteröidyt parisuhteet ja muut muoti-ilmiöt ovat vieneet pohjaa yhteiskunnan perusyksiköltä; perheeltä.

Yhteiskunnan kannattaisi vahvistaa avioliiton ja perheen asemaa. Lainsäädännössä pitäisi suosia avioliiton oikeudellista asemaa suhteessa avoliittoon. Avioliittoa, joka on miehen ja naisen liitto, ei tulisi sotkea samaa sukupuolta olevien yhteisasumiseen. Paluuta perheverotukseen tulisi harkita. Avioliittoa pitäisi suosia ennenkaikkea lasten takia.

Oma avioliittoni on kestänyt myötä- ja vastoinkäymisissä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeiset runsaat kymmenen vuotta olemme asuneet samassa pihapiirissä poikamme perheen ja lapsenlapsiemme kanssa. Tälläinen kolmen sukupolven yhteiselo on lasten kannalta hyvä ratkaisu. Siitä on paljon iloa myös isovanhemmille. Vanhempien kasvatustaakka helpottuu oleellisesti, kun sitä on jakamassa neljä aikuista.

Risto Kuisma