Takaisin     Takaisin etusivu

Viikkokurkistus 4.2.2004

Kirjoitan viikoittain jostain ajankohtaisesta tai henkilökohtaisesta asiasta. Kirjoitan myös viikon henkilöstä.

Olemmeko turvassa?

Virallinen liturgia toistelee jatkuvasti, miten hyvä ja vakaa Suomen turvallisuuspoliittinen asema on. Vaikka Neuvostoliiton romahduksesta on jo yli vuosikymmen, niin ainakin puheissa Suomen valtiojohto elää edelleen YYA-sopimuksen aikaa.

Suomi vannoo edelleen liittoutumattomuuden ja itsenäisen puolustuksen nimeen. Itsenäistä puolustusta väitetään myös uskottavaksi. Tosin en tiedä uskooko siihen kukaan mahdollinen vihollinen. Suomalainen turvallisuusoppi on jäänyt kylmän sodan aikakauteen ja kahden suurvallan sekä sotilaallisen liiton aikakauteen. Silloin liittoutumattomuus oli paras ja käytännössä myös ainoa mahdollisuus.

Tosiasiassa Suomi on jo mukauttanut lähes koko puolustusvoimansa Nato-yhteensopivaksi. Tämä yhdenmukaistaminen ulottuu kalustosta komentojärjestelmiin ja yhteiseen Nato-kieleen. Armeijan osalta Suomi on heti valmis Nato-maa, kun poliittinen päätös tehdään.

Hallitus valmistelee parhaillaan eduskunnalle annettavaa turvallisuuspoliittista selontekoa. Selonteon antamisen ajankohtaa on jatkuvasti lykätty epämääräisillä syillä ja epämääräisellä aikataululla. Valmistelua on leimannut salamyhkäisyys ja mm asiantuntijoiden analyysit on päätetty salata.

Putinin Venäjä tavoittelee takaisin sitä suurvalta-asemaa, minkä Neuvostoliitto menetti. Mitä uusi Neuvostoliitto, eli Putinin johtama suurvalta Venäjä merkitsee Suomelle, ei pitäisi olla vaikea ymmärtää. Nyt, tällä hetkellä, meillä on turvallisuuspoliittinen suvantovaihe, joka kannattaa käyttää hyväksi.
Nyt olemme vapaita ja itsenäisiä tekemään omat turvallisuuspoliittiset ratkaisut. Venäjän vahvistuessa voi liikkumavaramme jälleen kaventua sellaiseksi, mitä se oli Neuvostoliiton suuruuden aikana.

Turvallisuuspoliittiset ratkaisut on tehtävä nyt, kun olemme normaalissa tilanteessa ilman uhkaa tai painostusta. Meillä tarvitaan rohkeaa keskustelua Nato-jäsenyyden eduista. Sitä tarvitaan muiltakin valtion johtajilta kuin puheenjohtaja Paavo Lipposelta. Pelkkä yleisen mielipiteen myötäily ei riitä. Poliittisten johtajien tehtävänä on demokratiassa toimia tiennäyttäjinä. Tämän tehtävän laiminlyönti on vastuunpakoilua.

Viikon henkilö - Jan-Erik Enestam

Kirjoitan joka viikko henkilökohtaisia havaintoja viikon henkilöstä. Tämän viikon henkilö on ympäristöministeri Jan-Erik Enestam.

Nykyiseen ympäristöministeri Jan-Erik Enestamiin olen parhaiten tutustunut yhteisen harrastuksen, hiihdon, merkeissä. Olemme kilpailleet hiihtoladuilla eduskunnan- ja pohjoismaisten parlamenttien mestaruuden merkeissä lähes vuosittain viimeisen vuosikymmenen aikana. Olen jäänyt toiseksi kaikissa näissä otteluissa. Tosin olen voittanut Enestamin puoluetoverin, Håkan Nordmanin, joka on ehkä Enestamiakin parempi hiihtäjä. Eduskunnan hiihtomestaruuden olen voittanut, mutta silloin Enestam ei osallistunut.

Kansanedustajana Jan-Erik on ollut vuodesta 1991. Koko oman kansanedustajakauteni hän on ollut ministeri, nyt jo kolmannessa hallituksessa peräjälkeen. Hän on myös RKP:n pitkäaikainen puheenjohtaja.

Ennen poliitikkovuosia valtiotieteen maisteri Jan-Erik Enestam oli Västanfjärdin kunnanjohtaja. Olemme molemmat syntyneet 1947 ja lähes samanikäisiä.
Jan-Erik Enestam on kovakuntoinen herrasmies, joka ottaa hänelle uskotut tehtävät vakavasti. Omat kokemukseni hänestä sekä hiihtoladuilta että politiikasta ovat hyvät.

Risto Kuisma