Takaisin     Takaisin etusivu

Viikkokurkistus 22.2.2006

Kirjoitan viikoittain ajankohtaisen kurkistuksen johonkin ajankohtaiseen tai henkilökohtaiseen asiaan tai tapahtumaan. Kerron myös viikon henkilöstä omia vaikutelmia.

Karjalan kysymys

Kuusi vuosikymmentä sitten 400 000 karjalaista joutui jättämään kotiseutunsa. Nämä evakot tai siirtolaiset, kuten heitä nimitetään, hajaantuivat ympäri Suomea. Tänä päivänä heitä ja heidän jälkeläisiään on noin miljoona.

Vaikka karjalaiset ovat sopeutuneet hyvin uusille asuinseuduilleen, kaipuu kotiseudulle elää. Karjalaiset ovat osa toisen maailmansodan pakolaisten suurta joukkoa. Pakolaisuus jättää jälkensä myös jälkeläisiin. Karjalaisten kohtaloa lievensi se, että he siirtyivät järjestäytyneesti oman valtion sisällä.

Kotiseudun menettäminen merkitsee juurien menettämistä. Juurettomuus on pakolaisen, siirtolaisen ja evakon kohtalo. Usein tuo juurettomuus on piilossa alitajunnassa. Vaikka Karjalan palautuksesta puhumista pidetään laajalti epärealistisena haihatteluna, elää tämäkin unelma piilossa karjalaisten sisimmässä.

Karjalan kysymys, kuten palautusta kutsutaan, on vaikea kysymys. Niin hankala, että vain harva poliitikko on asiaan tarttunut. Paljon enemmän Karjalasta puhutaan kansan parissa, piilossa julkisuudesta. Karjalan kysymys koskee niin monia, että asiallinen ja avoin julkinen keskustelu olisi paikallaan.

Ei Karjalasta puhuminen ole sotakiihkoilua tai Venäjän vastaista toimintaa. Suomi joutui rauhansopimuksessa luovuttamaan Karjalan Stalinin johtamalle Neuvostoliitolle. Tuo vääryys ei vaikenemalla vähene.

Varovaiselle reaalipolitiikalle on Karjalan kysymyksessä vahvat perusteet, mutta sen suurin heikkous on että siinä oletetaan nykytilan jatkuvan myös tulevaisuudessa. Sen jälkeen kun Berliinin muuri sortui täysin yllättäen, on selvää, että nykyhistoriakin voi tarjota suuria yllätyksiä.

Suomen ja Venäjän suhteet ovat niin hyvät, että ne kestävät keskustelun Karjalasta. Avoin keskustelu on parempi kuin piilossa olevat epäluulot.

Vaikka Karjala on menetetty, niin karjalaisuus ja karjalainen kulttuuri ovat elinvoimaisia. Karjalaisissa järjestöissä on paljon väkeä ja karjalaiset juhlat kokoavat kymmeniätuhansia karjalaisia. Karjalaisesta kulttuurista etsitään niitä juuria, jotka menetettiin, kun jouduttiin jättämään kotiseudut. Omia juuriaan eivät hae vain evakot, vaan myös toisen ja kolmannen polven siirtolaiset.

Viikon henkilö - Lauri Impiö

Viime viikolla luin Lauri ja Leena Impiön kirjoittaman muistelmakirjan Ylitornion Kristillisen Kansanopiston toiminnasta niinä vuosikymmeninä, kun Lauri Impiö oli opiston rehtori ja Leena opettaja. Sain kirjan vuosi sitten, kun vierailin Pohjoismaiden Neuvoston matkalla Tornionjokilaaksossa. Yövyimme matkalla opistossa.

Paitsi Kansanopiston rehtori, oli Lauri Impiö myös 1970- ja 1980-luvulla kansanedustaja. Hän edusti Lappia ja Kokoomusta. Lapin vaalipiiri ei ole kokoomuslaiselle edustajalle helppo, sen ovat saaneet muutkin kuin Impiö todeta. Vaikka hän sai vaalivoittoja, niin myös tappioita tuli tilille. Myöskään julkisuus ei ollut aina myönteistä tälle, myös seurakuntapappina toimineelle, pastorille.

Lauri Impiö oli tarmokas ja ennakkoluuloton opiston johtaja. Hänen alkuun panemansa perunakeräys Lapin katovuoden korjaamiseksi sai valtakunnallista huomiota ja Impiö sai "pottupapin" tittelin. Ennakkoluulotonta oli myös omakohtainen kokeilu suurella ympäri vuoden ulkona olevalla lihakarjalla. Näistä hankkeista ja monista muista Lauri Impiö sai mainetta, joka nosti hänet myös eduskuntaan.

Lauri Impiötä en juuri tuntenut muutoin kuin muistelmakirjan välityksellä. Kun luin kirjaa kotona sairaslomallani, tunsin sympatiaa häntä kohtaan.

Kun seuraavana aamuna avasin Helsingin Sanomat, oli siinä, muutama päivä aiemmin kuolleen, Lauri Impiön muistokirjoitus.

Risto Kuisma