Takaisin     Takaisin etusivu

Viikkokurkistus 22.11.2006

Kirjoitan viikoittain ajankohtaisen kurkistuksen. Kerron myös viikon henkilöstä.

Kaipuuta ja pettymyksiä

Keski-iän kynnyksellä,  nelikymppisenä, alkoivat omat juureni ja sitä myöten karjalaisuus kiinnostaa. Vaikka en aivan ehtinyt Karjalassa syntyä, ovat juureni siellä. Täällä, muualla Suomessa, olen tuntenut enemmän ja vähemmän juurettomuutta.

Lapsuuden ja nuoruuden elin Savossa - Savonlinnan seudulla - , jonne isäni ja äitini tie Viipurista ja Sortavalasta oli johtanut.

Saimaan kanavan rakennustyömaalta kävin 1960- luvun puolivälissä sukulaisissa Kouvolassa. Sinne asetuin, kun kohtasin tulevan vaimoni. Myös hän on isän puolesta Karjalasta; Harlusta. Työn perässä oli siirryttävä sitten edelleen 1975 Helsinkiin. Kaipuu maalle vei 1993 Pornaisten Laukkoskelle. Vaikka paikkakunnan vaihtoihin suurin syy on ollut työ, niin oma merkitys on ollut myös juurettomuuden tunteellani. Kun juuret ovat poissa, vieraan maan valtapiirissä, on juurettomuudelle luonnollinen syy. Kesämökki perheellämme on kuitenkin Karjalassa, Virolahdella, vain parin kilometrin päässä pakkoluovutetulta alueelta. Kun ikkunasta katson yli merenlahden, on mökin vastaranta Venäjälle pakkoluovutettua Karjalaa. Virolahti on osa Karjalaa. Kunta menetti vain osan alueestaan rauhassa Neuvostoliitolle. Mökkini lähiranta on Paatiosta ja Pitkäpaadesta siirtymään joutuneiden kalastajien yhteinen venevalkama. Jos oikein muistan, niin Virolahteen liitettiin Suomen puolelle jääneitä alueita luovutetusta Säkkijärven pitäjästä. Neuvostoliiton romahdus 1990-luvun alussa loi toiveikkuutta myös karjalaisille. Liikkuminen vanhoille kotiseudulle helpottui, mutta muuten ei suurta muutosta tapahtunut. Viime vuosina kehitys on mennyt osin jopa huonompaan suuntaan. Valtava venäläinen rekkaliikenne on suuri ongelma kaakonkulmalla. Tuo ongelma koskee myös minua muutenkin kuin vain kansanedustajana. Liikenneturvallisuus on huono ja liikkuminen vaikeaa. Nuo vaikeudet ja haitat olen vuosien varrella kokenut omakohtaisesti kymmeniä kertoja. Myös ympäristöhaitat eli autojen pakokaasut ja jätteet ovat suuret. Tilanne on huonontunut vuosi vuodelta. Ensimmäiset ongelmat ilmenivät jo 15 vuotta sitten. Niitä on vähätelty. Virallinen Suomi - tai ainakin sen enemmistö
- tuntuu edelleen elävän neuvostoaikoja. Venäjälle ei rohjeta esittää tarpeeksi pontevia vaatimuksia.

Ongelmat ovat Venäjällä, mutta niiden haitat Suomessa ja suomalaisten kärsittävinä. Tilanne on järjetön.

Rekkaruuhkat eivät ole ainoa Venäjän mukanaan tuoma uhka Karjalalle ja Suomelle.

Venäjän nopeasti kasvavat valtavat raakaöljykuljetukset säiliölaivoilla Itäisellä Suomenlahdella ovat suuri ympäristöuhka. Tämä on kenties suurempi ongelma kuin rekkaruuhkat. Todennäköisyyden mukaan ennemmin tai myöhemmin karikkoisella merialueella ja vaikeissa jääoloissa tapahtuu onnettomuus. Silloin todellinen suuronnettomuus on lähellä. Kysymys on silloin koko Suomenlahden ja myös Itämeren tulevaisuudesta. Neuvostoaikana öljyä ei rahdattu jäissä laivoilla, vaan se kuljetettiin putkissa jäättömän meren ääreen Baltiaan. Nyt Venäjä on poliittisista syistä valinnut vaarallisen reitin.

Viikon henkilö - Leo Roppola

Viime viikolla Metalliliiton toimitsija Timo Roppola täytti 50 vuotta. Olen tuntenut hänet nuorukaisesta lähtien; yli kolmekymmentä vuotta. Timon isä, Leo Roppola oli työkaverini parikymmentä vuotta. Hän tuli AKT:n palvelukseen satamatoimitsijaksi vuoden 1974 syksyllä; muutamaa kuukautta ennen kuin itse tulin liiton lakimieheksi. Leksa, kuten häntä sanottiin, on syntyisin Pietarsaaresta. Hän on täysin ruotsinkielentaitoinen kuten yleensä pietarsaarelaiset. Toimitsijaksi hän siirtyi sataman pääluottamusmiehen tehtävistä. Ennen menoaan töihin satamaan, hän oli hankkinut leipänsä rekkakuskina. Poliittiselta kannaltaan Roppola oli kommunisti. Tosin hyvin maltillinen. Niihin aikoihin AKT:n kommunistiryhmässä olivat niskan päällä taistolaiset, mutta Roppolan valinta liiton palvelukseen kertoi käynnissä olevasta muutoksesta. Vuoden 1978 AKT:n edustajakokouksen liiton johto uusiutui kokonaan. Leo Roppolasta tuli II sihteeri, minut valittiin puheenjohtajaksi ja kolmas lenkki johtoryhmässä oli sihteeriksi valittu Kauko Lehikoinen. Olimme Roppolan kanssa paitsi työtovereita niin myös ystäviä ja perhetuttuja. Tulimme hyvin toimeen keskenään. Leo oli maltillinen ja rauhallinen ay-johtaja. Joskus olin itse radikaalimmalla linjalla kuin kommunisti Roppola. Yhteistyö oli hyvää. Niinä vuosina ja myös AKT:ssä, se oli uutta ay-liikkeessä. Siihen aikaan oli ay-liikkeen sisäinen poliittinen valtataistelu voimakasta. Yhteistyö oli myös AKT:n hyvän menestyksen yksi salaisuus.

Leo Roppola jäi eläkkeelle hieman ennen kuin itse siirryin pois AKT:stä 1994. Nyt hän on viettänyt ansaittuja eläkepäiviä jo toistakymmentä vuotta.

Risto Kuisma